Kustantaja: Tammi 2002
Alkuteos: Up Country 2002
Suomennos on tehty lyhentäen
Kansi: Markko Taina
Ulkomainen romaani, Yhdysvallat
Sivuja: 551
Hän alkoi murjottaa, mikä antoi minulle aikaa pohtia muutamaa asiaa. ”Naimisissa toisen amerikkalaisen kanssa.” Karl oli tässä jutussa yhteistyössä FBI:n kanssa, joten hänen täytyi tarkoittaa, että Susan oli CIA:ssa tai ulkoministeriön tiedustelussa. Ulkoministeriön väki pyörtyi aseen nähdessään, joten tavallaan se supisti CIA:han. Tietenkin kentällä saattoi olla muitakin pelureita, esimerkiksi armeijan tiedustelu. Joka tapauksessa kysymys ei ollut niinkään nukkumisesta vihollisen kanssa, vaan pikemminkin nukkumisesta kilpailijan kanssa. Joko niin tai Karl oli sekoittamassa ajatuksiani eikä se olisi ensimmäinen kerta. Karl saattoi olla myös väärässä eikä sekään olisi ensimmäinen kerta. Susan keskeytti pohdintani sanomalla: -Olen varannut täältä varhaisen illallisen. Heillä on katettuna se valtava tet-ateria. Sitten me kävelemme vanhaan kaupunkiin katsomaan juhlintaa – lohikäärmetansseja, nukketeatteria, musiikkia ja kaikkea muuta. Sitten me menemme katedraaliin keskiyön messuun. Hänen oli pakko kuulua CIA:han. Kuka muu olisi kyllin röyhkeä suunnitellakseen minulle illan ohjelman?
Näin päättelee Paul Brenner, joka suostuu tutkimaan 30 vuoden takaisen epämääräisen murhan Vietnamissa palveltuaan itse samaisessa paikassa 1. panssaroidussa ratsuväkidivisioonassa ja työskenneltyään Yhdysvaltojen armeijan rikostutkimusyksikössä. Brenner lentää Vietnamiin tietämättä itsekään kunnolla, mistä on kyse. Hän pitää kuitenkin yhteyttä Washingtoniin saaden lisätietoja tutkimuksiinsa, joita Vietnamin poliisi varjostaa armottomasti. Brenner tapaa ohjeita noudattaen vietnamia ja englantia puhuvan Susanin, nuoren ja puoleensavetävän naisen, joka liittyy oitis herra Brennerin seuraan. Kaksikko matkustaa läpi Vietnamia yrittäen pitää matalaa profiilia, missä heidän suunnitelmansa ajautuvat karille. Vaikeuksien kautta Brenner ja Susan onnistuvat ratkomaan sota-aikaan sijoittuvan tehtävänsä, mutta herra Brenner joutuu havaitsemaan matkallaan monta luurankoa kaapissaan. Brenner ja Susan pelaavat riskipeliä ja asettavat henkensä vaakalaudalle tehtävässään, joka ei pohjimmiltaan vaikuta murhatutkimukselta heidän jouduttuaan itse tappamaan kaksi vietnamilaista poliisia. Syvyyttä ja tunneaaltoja kertomukseen tuo sivussa etenevä romanttinen ja intohimoinen rakkaustarina kahden seikkailunhakuisen ihmisen välillä.
Ei taida olla sattumaa, että mieleeni juolahti monesti James Bond lukiessani kirjaa. Päähenkilön luonnekuvaus osuu monesti lähelle agentti 007:ää. Nelson DeMillen luoma henkilö Brenner, Paul Brenner on iäkäs – jo veteraani, mutta nuorekas, ovela ja uhkarohkea. Naisetkaan eivät ole vieras käsite Brennerille, joka osaa tanssia ja säilyttää samalla kaiken miehisyytensä. Herra Brenner ei kaikesta huolimatta ole niin kliseinen henkilö, kuin James Bond. Hänessä on sodan aiheuttamia luonnearpia, jotka saavat hänet muuttumaan tietyllä hetkellä tietyssä paikassa karskin kiroilevaksi murhamieheksi. Brenner saa matkallaan myös mietteitä tehtävän lopettamisesta, mikä ei luonnollisesti kuulu luodinkestävälle James Bondille. Paul Brenner ei siis kulje lainahöyhenissä. Lukiessani oli kuitenkin kiinnostavaa ja huvittavaa havaita rivien välissä häivähdyksiä legendaarisesta sankarista.
- Voin ampua teidät molemmat tässä ja nyt ja heittää ruumiinne tuohon vallihautaan koirien syötäväksi.
- Voittehan yrittää. Mutta paras olla hyvin nopea aseenne kanssa, jos aiotte seistä noin lähellä minua, Eversti Mang perääntyi askeleen ja astuin lähemmäs. Hän tarttui aseeseensa ja Susan huusi: - Ei! Hän kiljaisi jotain vietnamiksi, ryntäsi luoksemme ja tarttui käsivarteeni yrittäen kiskoa minua kauemmas Mangista. Katsoin eversti Mangia ja näin kahden tollon juoksevan kadun poikki.
Alkuteos: Up Country 2002
Suomennos on tehty lyhentäen
Kansi: Markko Taina
Ulkomainen romaani, Yhdysvallat
Sivuja: 551
Hän alkoi murjottaa, mikä antoi minulle aikaa pohtia muutamaa asiaa. ”Naimisissa toisen amerikkalaisen kanssa.” Karl oli tässä jutussa yhteistyössä FBI:n kanssa, joten hänen täytyi tarkoittaa, että Susan oli CIA:ssa tai ulkoministeriön tiedustelussa. Ulkoministeriön väki pyörtyi aseen nähdessään, joten tavallaan se supisti CIA:han. Tietenkin kentällä saattoi olla muitakin pelureita, esimerkiksi armeijan tiedustelu. Joka tapauksessa kysymys ei ollut niinkään nukkumisesta vihollisen kanssa, vaan pikemminkin nukkumisesta kilpailijan kanssa. Joko niin tai Karl oli sekoittamassa ajatuksiani eikä se olisi ensimmäinen kerta. Karl saattoi olla myös väärässä eikä sekään olisi ensimmäinen kerta. Susan keskeytti pohdintani sanomalla: -Olen varannut täältä varhaisen illallisen. Heillä on katettuna se valtava tet-ateria. Sitten me kävelemme vanhaan kaupunkiin katsomaan juhlintaa – lohikäärmetansseja, nukketeatteria, musiikkia ja kaikkea muuta. Sitten me menemme katedraaliin keskiyön messuun. Hänen oli pakko kuulua CIA:han. Kuka muu olisi kyllin röyhkeä suunnitellakseen minulle illan ohjelman?
Näin päättelee Paul Brenner, joka suostuu tutkimaan 30 vuoden takaisen epämääräisen murhan Vietnamissa palveltuaan itse samaisessa paikassa 1. panssaroidussa ratsuväkidivisioonassa ja työskenneltyään Yhdysvaltojen armeijan rikostutkimusyksikössä. Brenner lentää Vietnamiin tietämättä itsekään kunnolla, mistä on kyse. Hän pitää kuitenkin yhteyttä Washingtoniin saaden lisätietoja tutkimuksiinsa, joita Vietnamin poliisi varjostaa armottomasti. Brenner tapaa ohjeita noudattaen vietnamia ja englantia puhuvan Susanin, nuoren ja puoleensavetävän naisen, joka liittyy oitis herra Brennerin seuraan. Kaksikko matkustaa läpi Vietnamia yrittäen pitää matalaa profiilia, missä heidän suunnitelmansa ajautuvat karille. Vaikeuksien kautta Brenner ja Susan onnistuvat ratkomaan sota-aikaan sijoittuvan tehtävänsä, mutta herra Brenner joutuu havaitsemaan matkallaan monta luurankoa kaapissaan. Brenner ja Susan pelaavat riskipeliä ja asettavat henkensä vaakalaudalle tehtävässään, joka ei pohjimmiltaan vaikuta murhatutkimukselta heidän jouduttuaan itse tappamaan kaksi vietnamilaista poliisia. Syvyyttä ja tunneaaltoja kertomukseen tuo sivussa etenevä romanttinen ja intohimoinen rakkaustarina kahden seikkailunhakuisen ihmisen välillä.
Ei taida olla sattumaa, että mieleeni juolahti monesti James Bond lukiessani kirjaa. Päähenkilön luonnekuvaus osuu monesti lähelle agentti 007:ää. Nelson DeMillen luoma henkilö Brenner, Paul Brenner on iäkäs – jo veteraani, mutta nuorekas, ovela ja uhkarohkea. Naisetkaan eivät ole vieras käsite Brennerille, joka osaa tanssia ja säilyttää samalla kaiken miehisyytensä. Herra Brenner ei kaikesta huolimatta ole niin kliseinen henkilö, kuin James Bond. Hänessä on sodan aiheuttamia luonnearpia, jotka saavat hänet muuttumaan tietyllä hetkellä tietyssä paikassa karskin kiroilevaksi murhamieheksi. Brenner saa matkallaan myös mietteitä tehtävän lopettamisesta, mikä ei luonnollisesti kuulu luodinkestävälle James Bondille. Paul Brenner ei siis kulje lainahöyhenissä. Lukiessani oli kuitenkin kiinnostavaa ja huvittavaa havaita rivien välissä häivähdyksiä legendaarisesta sankarista.
- Voin ampua teidät molemmat tässä ja nyt ja heittää ruumiinne tuohon vallihautaan koirien syötäväksi.
- Voittehan yrittää. Mutta paras olla hyvin nopea aseenne kanssa, jos aiotte seistä noin lähellä minua, Eversti Mang perääntyi askeleen ja astuin lähemmäs. Hän tarttui aseeseensa ja Susan huusi: - Ei! Hän kiljaisi jotain vietnamiksi, ryntäsi luoksemme ja tarttui käsivarteeni yrittäen kiskoa minua kauemmas Mangista. Katsoin eversti Mangia ja näin kahden tollon juoksevan kadun poikki.
Rakennukset oikealla vaihtelivat murjuista upouusiin hotelleihin ja kylpylöihin. Vasemmalla oli ranta, kilometritolkulla valkoista hiekkaa, palmuja, rantaravintoloita ja turkoosinsininen vesi kirkkaassa auringon paisteessa. Ranta oli puolikuun muotoinen ja kaksi niemekettä työntyi Etelä-Kiinan mereen pohjoisesta ja etelästä. Meressä oli useita jännittävän näköisiä tummanvihreän kasvuston peittämiä saaria.
Nelson DeMillen vahvuus Syvälle viidakkoon –kirjassa on tekstin vaihtelevuus. Kirjailija on sisällyttänyt samaan teokseen raakaa, osin yliampuvaa ja humorististakin kerrontaa sekä toisaalta kauniita ja vetoavia maisemakuvauksia. No, onhan kirjassa 551 sivua, joten välillä toinen ääni kellossa piristää lukijaa. Toisaalta lukijalle saattaa puoli tonnia sivuja kahlattuaan syntyä vaikutelma, että sisältöön on ujutettu turhankin paljon lisukkeita – juonen kannalta olemattomia kappaleita, joissa päähenkilö kertoo sota-ajastaan Vietnamissa ja siitä miten ympäristö on muuttunut vuosien varrella. En halua kuitenkaan tuomita DeMillen teosta matkakertomukseksi, sillä suurimmaksi osaksi se pysyy otteessaan ja pitää myös lukijan tiiviisti kiinni kirjassa. Syvälle viidakkoon -kirjan juonta voisi kutsua ”sokeri pohjalla” -tyyppiseksi, joka sopii hyvin jännityskirjoille. Lieneekö juonen arvoitus juuri se kulmakivi, joka innostaa lukijaa jatkamaan kirjan loppuun?
DeMillen trillerin kansikuva vetoaa takuulla lukijoihin, jotka pitävät sota-aiheisista kirjoista, sillä armeijan arvomerkki ja muu sotakalusto kansikuvassa antavat korkeintaan yhden pisteen vihjeen kirjan teemasta. Luultavasti Markko Tainan kansikuva yhdessä kirjan nimen Syvälle viidakkoon kanssa herättävät lisäksi seikkailunhaluisen lukijan mielenkiinnon. Omaan valintaani vaikutti todella paljon kirjan kansikuva, joka sai minut odottamaan toimintaa. En tullut pettymään valintaani, jota voisi luonnehtia kirjavaksi, mutta älykkääksi kokonaisuudeksi. Suosittelen DeMillen teosta kaikille, jotka pitävät jännittävän juonikkaista kirjoista ja niille, jotka lukevat mielellään sotakirjallisuutta. Takakannen tekstiä lainatakseni: ”Syvälle viidakkoon on vankka paketti tasokkaan trillerin ystäville.”
Dan Brownin Da Vinci -koodilla ja Syvälle viidakkoon -teoksella on mielestäni jotain yhteistä sen lisäksi, että molemmat kirjat sisältävät mukavasti sivuja. Kumpikin kirjailija tavoittelee kirjaa, joka pitää lukijan vahvasti otteessaan juonellaan ja he ovatkin onnistuneet siinä melko hyvin. Luin DeMillen kirjan parilta istumalta, jonka jälkeen tarina jäi pyörimään mieleeni pitkäksi ajaksi, mitä pidän puolestaan hyvän kirjan merkkinä. Dan Brownin kuuluisa teos on kuitenkin hieman syvällisempi DeMillen teokseen verrattuna, joskin luulen, että DeMillen kirjasta voi tehdä monensuuntaisia tulkintoja. Jotkut lukijat saattavat mieltää teoksen psykologisemmaksi, sillä Brennerin ja Susanin yhteinen matka nousee pääaiheeksi useassa kirjan kohdassa.
Nelson DeMillen vahvuus Syvälle viidakkoon –kirjassa on tekstin vaihtelevuus. Kirjailija on sisällyttänyt samaan teokseen raakaa, osin yliampuvaa ja humorististakin kerrontaa sekä toisaalta kauniita ja vetoavia maisemakuvauksia. No, onhan kirjassa 551 sivua, joten välillä toinen ääni kellossa piristää lukijaa. Toisaalta lukijalle saattaa puoli tonnia sivuja kahlattuaan syntyä vaikutelma, että sisältöön on ujutettu turhankin paljon lisukkeita – juonen kannalta olemattomia kappaleita, joissa päähenkilö kertoo sota-ajastaan Vietnamissa ja siitä miten ympäristö on muuttunut vuosien varrella. En halua kuitenkaan tuomita DeMillen teosta matkakertomukseksi, sillä suurimmaksi osaksi se pysyy otteessaan ja pitää myös lukijan tiiviisti kiinni kirjassa. Syvälle viidakkoon -kirjan juonta voisi kutsua ”sokeri pohjalla” -tyyppiseksi, joka sopii hyvin jännityskirjoille. Lieneekö juonen arvoitus juuri se kulmakivi, joka innostaa lukijaa jatkamaan kirjan loppuun?
DeMillen trillerin kansikuva vetoaa takuulla lukijoihin, jotka pitävät sota-aiheisista kirjoista, sillä armeijan arvomerkki ja muu sotakalusto kansikuvassa antavat korkeintaan yhden pisteen vihjeen kirjan teemasta. Luultavasti Markko Tainan kansikuva yhdessä kirjan nimen Syvälle viidakkoon kanssa herättävät lisäksi seikkailunhaluisen lukijan mielenkiinnon. Omaan valintaani vaikutti todella paljon kirjan kansikuva, joka sai minut odottamaan toimintaa. En tullut pettymään valintaani, jota voisi luonnehtia kirjavaksi, mutta älykkääksi kokonaisuudeksi. Suosittelen DeMillen teosta kaikille, jotka pitävät jännittävän juonikkaista kirjoista ja niille, jotka lukevat mielellään sotakirjallisuutta. Takakannen tekstiä lainatakseni: ”Syvälle viidakkoon on vankka paketti tasokkaan trillerin ystäville.”
Dan Brownin Da Vinci -koodilla ja Syvälle viidakkoon -teoksella on mielestäni jotain yhteistä sen lisäksi, että molemmat kirjat sisältävät mukavasti sivuja. Kumpikin kirjailija tavoittelee kirjaa, joka pitää lukijan vahvasti otteessaan juonellaan ja he ovatkin onnistuneet siinä melko hyvin. Luin DeMillen kirjan parilta istumalta, jonka jälkeen tarina jäi pyörimään mieleeni pitkäksi ajaksi, mitä pidän puolestaan hyvän kirjan merkkinä. Dan Brownin kuuluisa teos on kuitenkin hieman syvällisempi DeMillen teokseen verrattuna, joskin luulen, että DeMillen kirjasta voi tehdä monensuuntaisia tulkintoja. Jotkut lukijat saattavat mieltää teoksen psykologisemmaksi, sillä Brennerin ja Susanin yhteinen matka nousee pääaiheeksi useassa kirjan kohdassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti