Kustantaja: Tammi 2009Alkuteos: The Piano Teacher 2009
Suomennos: Helene Bützow
Kansi: Tuija Kuusela
Yhdysvaltalainen romaani, Kiinaan 1940 – 50-luvuilla sijoittuva tarina sodasta, ihmissuhteista ja petoksesta
Sivuja: 395
”Ihmiset jaetaan ryhmiin kansallisuuden mukaan, komennetaan jonoon laskettaviksi ja kirjattaviksi – nimi, ikä, kansallisuus, siviilisääty ja niin edelleen – tulevien viikkojen ja kuukausien aikana kirjaamisesta tulee turruttavan tuttua. ”
Turruttavan tutuksi tämä kehkeytyy myös Hongkongiin sodan jälkeen muuttaville englantilaisille Claire ja Martin Pendletonille, jotka tulevat Kiinaan Martinin työn perässä. Eletään 1950-lukua, aikaa, jolloin toinen maailmansota on taisteltu ja sen jättämät jäljet vaikuttavat yhä vahvasti koko maailmassa. Claire pääsee heti keskelle kunnon seurapiirielämää saadessaan työpaikan vaikutusvaltaisen Chenin perheen tytön pianonsoitonopettajana. Kirjan nimi ja kansikuva saattavatkin hieman hämätä: kiltin suloiselta ja hennolta tarinalta tuntuva teos vetää lukijan mukaansa kansallisuus- ja luokkaerojen määrittämään kulttuuriin, jossa ihmisten itsekkyys ja oman edun tavoittelu nousee pääteemaksi. Äidiltään opittu kunniallisuus karisee Clairesta heti pois, kun hän erehtyy varastamaan Chenien Stainwayn päältä posliinisen koriste-esineen. Varastelu jatkuu selittämättä, ja lopulta myös avioliitto Martiniin alkaa tuntua sietämättömältä Clairen tutustuttua Chenien autonkuljettajaan, salaperäiseen Will Truesdaleen.
Noin kymmenen vuotta aikaisemmin euraasialainen Trudy Liang, kaunis, kärkäs, mutta omaperäisellä tavallaan viehättävä nainen saa pauloihinsa kyseisen herra Truesdalen, englantilaisen komistuksen. He elävät sitoutumatonta elämää, nauttivat juhlista ja käyvät mielenkiintoisia keskusteluja. Pariskunnan välillä vallitsee koko ajan jokin sopimaton side, joka luo heidän välilleen yhteyden muiden ihmettelevistä puheista huolimatta. Sopimattoman suhteesta tekee eri kansallisuudet, jotka jokaisessa seurapiirijuhlassa ovat ensimmäinen puheenaihe. Arvojärjestys yhteiskunnassa on selvä, ja tärkeässä osassa korkeampiarvoisten elämässä on palvelusväki, jota ilman isäntäväki ei pysty elämään.
”Saman kadun varrella asuvat Millerit, nykyaikainen kuusihenkinen amerikkalaisperhe, joka piileskelee talossaan kuuden tai seitsemän palvelijansa kanssa – heillä on kaksi tai kolme amahia, lasten amah, kokki, palveluspoika ja puutarhuri. He pistäytyvät vähän väliä saadakseen uusia tieoja ja ihmiskontakteja.”
Koko tarinan läpi kulkee kahtiajako eri maalaisten, hyvien ja pahojen ihmisten, kauniiden ja rumien sekä rikkaiden ja köyhien välillä. Myös pinnallisuus, juoruilu ja ennakkoluulot korostuvat Janice Y. K. Leen Pianotunneissa – väittämättä etteikö samoja aiheita voisi havaita myös nykypäivänä. Paljon kuvatut keskustelut erilaisissa juhlissa etenevät saman kaavan mukaan, jossa vieraiden ystävällisyys muita kohtaan on kulissia ja jokaisella henkilöllä on selvä mielipide kustakin tuttavasta. Tarina kuvastaa hyvin tuon ajan maailmaa, jossa ihmisen arvon mittasi omaisuus, ihmissuhteet, vaatteet sekä menestys – onnellisuudesta piittaamatta. Pelottavan samankaltaisessa ympäristössä olemme vieläkin: oman edun tavoittelu, ennakkoluulot muita rotuja tai kansoja kohtaan ja jatkuva konfliktien vaara vaivaavat koko maailmaa.
Toisen maailmansodan kipinä kyti jo Kiinassakin Trudyn, Willin ja heidän ystävien vasta pohtiessa keskustelutasolla sen mahdollisuutta. Arvovaltaisten ihmisten kuviteltiin olevan turvassa ja heidän voivan unohtaa koko asia. Sodan roihahtaessa käyntiin, pakopaikkoja alettiin miettiä todenteolla. Japanilaisten vallatessa kaupunkeja raakuus tavoitti myös yläluokat, olivatpa he sitten suojassa kodeissaan tai lähteneet turvaan muualle. ”`Näin, kuinka kaverini sisälmykset valuivat ulos. Hän oli elossa. Hän puhui minulle, ja hänen sisuskalunsa olivat ulkona. Sitten tunsin hajun, hän paistui, hänen sisuksensa paistuivat, ja siitä nousi ruoan haju. Näin naisen, jolta puuttui pää. Hänen lapsensa istui vieressä alasti, takamus paskassa, ja kärpäset surisivat ympärillä. Meidän piti jättää poika sinne. Meidän ei annettu ottaa lasta mukaan. En ole nähnyt mitään sellaista ikinä.`” Willin joutuessa sodan jälkimainingeissa vankileirille, heidän välinsä Trudyn kanssa monimutkaistuvat ja Trudy sekaantuu ihmisiin, jotka lopulta koituvat hänen tuhokseen. Myöhemmin, vasta vuosia tapahtumien jälkeen, Claire pääsee selville mysteerisestä kuviosta, johon hänen rakkaansa Will liittyy aina arvostettua Kruunun kokoelmaa myöden. ”Oli lapsi. Oli mies jolla oli yksitoista sormea. Sitten kymmenen. Sitten taas yksitoista. Sormi kasvoi aina tasan vuodessa takaisin. Hyvä ajanmittari. Oli hyviä miehiä. Oli pahoja miehiä. Oli kuolleita miehiä. Oli kadonnut nainen. Oli lapsi.”
Monien käytyjen taistelujen jälkeen luulisi, että ihmiset olisivat jo oppineet tehdyistä virheistä ja tajunneet elämän merkityksen. Eikö oikeastaan ainut arvostettava asia ole elämänlaatu, yhteinen hyvä? Miksi kansalaisten tulee rangaista itseään ja lajitoveriaan lajittelemalla henkilöt arvojärjestykseen? ”Kuinka me haavoitamme niitä, joita rakastamme.” Kuuden vuosikymmenen takainen elämä sallii vielä virhekäsityksen, se oli ainoa opittu tapa elää, mutta miksi edelleen meidän sukupolvella rahalla saa parempaa palvelua, muita kansallisuuksia kielletään muuttamasta omaan kotimaahan ja terrorijärjestöt tulittavat yhteistä maatamme? Tosi asia on, että juuri tämä käyttäytyminen aiheuttaa kaikki ristiriitatilanteet. Me ajamme itsemme kohti tuhoa, vaikka emme sitä tajuakaan. Jo sukupolvia kestäneet tappelut kansojen välillä eivät lopu itsestään. Siksi Pianotunnit onkin oivallinen ajatusten herättäjä säätyyn tai rotuun katsomatta. Tarina etenee vaihdellen vuosikymmeneltä toiselle, ja alussa sekavalta tuntuneet suhdekoukerot nivoutuvat yhteen laajaksi kokonaisuudeksi loppua kohden. Lukijana kirjasta saa paljon irti: vahva rakkaustarina lämmittää yltiöpäistä romantikkoa ja sopivasti historiaa sisältävänä se kuvailee sodan todellisia kauhuja. Myös jo monesti mainitsemani ihmisen luonteenpiirteiden kerronta avartaa jokaisen elämänkatsomusta.
Sota ja sen mukanaan tuomat pahuudet muuttavat ihmistä. Ne muuttavat käyttäytymistä, tunteita, arvoja ja asenteita. Jopa kestävänä pidetty rakkaus voi vahingoittua ihmiskohtaloiden ajautuessa eri suuntiin. Ihmiseen vaikuttaa kaikki tapahtumat ympärillä, mutta silti perusluontomme ei muutu mihinkään. Elämä on loputonta taistelua, josta osa selviytyy voittajina jokaisen kuitenkin menettäessä jotakin.. ”Loppujen lopuksi yritämme vain selvitä hengissä.” Hinnalla millä hyvänsä. ”Ahneutta ja epärehellisyyttä on aina, olipa sota tai ei.” Sen kanssa on vain opittava elämään. ”Ihmiset ovat armottomia. Meidän maailmassamme ihmiset voivat olla hyvin julmia.”
Koko tarinan läpi kulkee kahtiajako eri maalaisten, hyvien ja pahojen ihmisten, kauniiden ja rumien sekä rikkaiden ja köyhien välillä. Myös pinnallisuus, juoruilu ja ennakkoluulot korostuvat Janice Y. K. Leen Pianotunneissa – väittämättä etteikö samoja aiheita voisi havaita myös nykypäivänä. Paljon kuvatut keskustelut erilaisissa juhlissa etenevät saman kaavan mukaan, jossa vieraiden ystävällisyys muita kohtaan on kulissia ja jokaisella henkilöllä on selvä mielipide kustakin tuttavasta. Tarina kuvastaa hyvin tuon ajan maailmaa, jossa ihmisen arvon mittasi omaisuus, ihmissuhteet, vaatteet sekä menestys – onnellisuudesta piittaamatta. Pelottavan samankaltaisessa ympäristössä olemme vieläkin: oman edun tavoittelu, ennakkoluulot muita rotuja tai kansoja kohtaan ja jatkuva konfliktien vaara vaivaavat koko maailmaa.
Toisen maailmansodan kipinä kyti jo Kiinassakin Trudyn, Willin ja heidän ystävien vasta pohtiessa keskustelutasolla sen mahdollisuutta. Arvovaltaisten ihmisten kuviteltiin olevan turvassa ja heidän voivan unohtaa koko asia. Sodan roihahtaessa käyntiin, pakopaikkoja alettiin miettiä todenteolla. Japanilaisten vallatessa kaupunkeja raakuus tavoitti myös yläluokat, olivatpa he sitten suojassa kodeissaan tai lähteneet turvaan muualle. ”`Näin, kuinka kaverini sisälmykset valuivat ulos. Hän oli elossa. Hän puhui minulle, ja hänen sisuskalunsa olivat ulkona. Sitten tunsin hajun, hän paistui, hänen sisuksensa paistuivat, ja siitä nousi ruoan haju. Näin naisen, jolta puuttui pää. Hänen lapsensa istui vieressä alasti, takamus paskassa, ja kärpäset surisivat ympärillä. Meidän piti jättää poika sinne. Meidän ei annettu ottaa lasta mukaan. En ole nähnyt mitään sellaista ikinä.`” Willin joutuessa sodan jälkimainingeissa vankileirille, heidän välinsä Trudyn kanssa monimutkaistuvat ja Trudy sekaantuu ihmisiin, jotka lopulta koituvat hänen tuhokseen. Myöhemmin, vasta vuosia tapahtumien jälkeen, Claire pääsee selville mysteerisestä kuviosta, johon hänen rakkaansa Will liittyy aina arvostettua Kruunun kokoelmaa myöden. ”Oli lapsi. Oli mies jolla oli yksitoista sormea. Sitten kymmenen. Sitten taas yksitoista. Sormi kasvoi aina tasan vuodessa takaisin. Hyvä ajanmittari. Oli hyviä miehiä. Oli pahoja miehiä. Oli kuolleita miehiä. Oli kadonnut nainen. Oli lapsi.”
Monien käytyjen taistelujen jälkeen luulisi, että ihmiset olisivat jo oppineet tehdyistä virheistä ja tajunneet elämän merkityksen. Eikö oikeastaan ainut arvostettava asia ole elämänlaatu, yhteinen hyvä? Miksi kansalaisten tulee rangaista itseään ja lajitoveriaan lajittelemalla henkilöt arvojärjestykseen? ”Kuinka me haavoitamme niitä, joita rakastamme.” Kuuden vuosikymmenen takainen elämä sallii vielä virhekäsityksen, se oli ainoa opittu tapa elää, mutta miksi edelleen meidän sukupolvella rahalla saa parempaa palvelua, muita kansallisuuksia kielletään muuttamasta omaan kotimaahan ja terrorijärjestöt tulittavat yhteistä maatamme? Tosi asia on, että juuri tämä käyttäytyminen aiheuttaa kaikki ristiriitatilanteet. Me ajamme itsemme kohti tuhoa, vaikka emme sitä tajuakaan. Jo sukupolvia kestäneet tappelut kansojen välillä eivät lopu itsestään. Siksi Pianotunnit onkin oivallinen ajatusten herättäjä säätyyn tai rotuun katsomatta. Tarina etenee vaihdellen vuosikymmeneltä toiselle, ja alussa sekavalta tuntuneet suhdekoukerot nivoutuvat yhteen laajaksi kokonaisuudeksi loppua kohden. Lukijana kirjasta saa paljon irti: vahva rakkaustarina lämmittää yltiöpäistä romantikkoa ja sopivasti historiaa sisältävänä se kuvailee sodan todellisia kauhuja. Myös jo monesti mainitsemani ihmisen luonteenpiirteiden kerronta avartaa jokaisen elämänkatsomusta.
Sota ja sen mukanaan tuomat pahuudet muuttavat ihmistä. Ne muuttavat käyttäytymistä, tunteita, arvoja ja asenteita. Jopa kestävänä pidetty rakkaus voi vahingoittua ihmiskohtaloiden ajautuessa eri suuntiin. Ihmiseen vaikuttaa kaikki tapahtumat ympärillä, mutta silti perusluontomme ei muutu mihinkään. Elämä on loputonta taistelua, josta osa selviytyy voittajina jokaisen kuitenkin menettäessä jotakin.. ”Loppujen lopuksi yritämme vain selvitä hengissä.” Hinnalla millä hyvänsä. ”Ahneutta ja epärehellisyyttä on aina, olipa sota tai ei.” Sen kanssa on vain opittava elämään. ”Ihmiset ovat armottomia. Meidän maailmassamme ihmiset voivat olla hyvin julmia.”
-Marjut-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti