Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Otava 2004
Alkuteos: The Kite Runner 2003
Suomennos: Erkki Jukarainen
Afganistanilais-amerikkalainen, ystävyydestä ja sen kestävyydestä aina kuolemaan asti kertova romaani
Sivuja: 348
Minusta tuli se mikä tänään olen kahdentoista vuoden ikäisenä eräänä kylmänä ja pilvisenä talvipäivänä vuonna 1975. Muistan tarkan hetken ja sen, miten kyyristelin murenevan savitiilimuurin takana ja kurkistelin kujalle jäätyneen puron tuntumassa. Siitä on kauan, mutta olen oppinut ajan myötä, ettei pidä paikkaansa että menneisyyden pystyisi hautaamaan. Menneisyys nimittäin kynsii tiensä maan alta esiin. Katsellessani taaksepäin tajuan, että olen kurkkinut sille tyhjälle kujalle viimeiset kaksikymmentäkuusi vuotta.
Jo syntymästään asti erottamattomat afganistalaispojat Amir ja Hassan ovat parhaita ystäviä. He tekevät kaiken yhdessä, kokevat mitä riemukkaimpia seikkailuja ja uhmaavat kaikkia yhteiskunnan sääntöjä -- Hassan on nimittäin isänsä Alin kanssa Amirin ja tämän isän palvelijoita. Kaiken järjen ja odotusten mukaisesti he siis eivät saisi olla, saati sitten leikkiä, yhdessä. Vaikeammaksi ystävyyden tekee vielä Hassanin kuuluminen eri kansaan, hazaroihin. Amirin ja Hassanin vuoden kohokohta on talvisen Kabulin ylle kohoava traditio, leijaturnajaiset. Pojat onnistuvat voittamaan taistelun leijakuninkuudesta, ja viimeinen putoava leija leijailee kaupungin yli. Hassan, Kabulin paras leijajahtaaja, pinkaisee leijan perään, hakeakseen sen ystävälleen ja herralleen. Samalla hetkellä kun Amir löytää Hassanin ja leijan, näkee hän jotain mikä muuttaa kaiken lopullisesti. Hassan raiskataan.
Kirjailija Khaled Hosseinin, Kabulissa syntyneen mutta Kaliforniassa varttuneen lääkärin, esikoisromaani Leijapoika on riipaiseva kertomus ystävyydestä, sen epäoikeudenmukaisuudesta ja lopullisesta sovituksesta. Romaanin päähenkilöinä toimivat afganistalaispojat Amir ja Hassan ovat kaikessa naiiviuudessaan herttaisen toiveikkaita tulevaisuudestaan. Heille kotimaan epävakaa tilanne, Neuvostoliiton ja myöhemmin talebanien miehitys on parhaimmillaan vain ohimenevää. Raunioituneet rakennukset ja rammat ihmiset ovat vain väliaikainen verho uuden, entistä ehomman Afganistanin edessä. Romaanin tarkka kuvaus talebanien julmasta hallinnosta on paikoin jopa niin yksityiskohtaista, että kaikki joukkotiedotusvälineiden antamat tiedot tuntuvat lähes sepitetyiltä. Hosseinia onkin ylistetty yksilön näkökulmasta tehdystä kuvauksesta, niin inhimillisen järkyttävä ja koskettava se on.
Afganistan jää taakse, kun Amir ja hänen isänsä -- jota Amir hellästi kutsuu nimellä Baba -- joutuvat maanpakoon ensin Pakistaniin ja sieltä myöhemmin Kaliforniaan. He aloittavat hitaasti rakentamaan uutta elämää köyhinä, mikä tuntuu vaikealta kaiken sen yltäkylläisyyden ja elämän vaivattomuuden jälkeen. Varsinkin Baba tuntuu sopeutuvan huonosti, osittain kielenkin takia. Amir sen sijaan pääsee yliopistoon, ja tapaa viehättävän afganistalaistytön, Sorayan. He rakastuvat, odottamatta ja yllättäen. Samaan aikaan Baba sairastuu vakavasti, ja tekee pojalleen viimeisen palveluksen, khastegar-matkan. Sorayan isä suostuu luovuttamaan tyttärensä käden ja niin ovat Amir ja Soraya kihloissa.
Vähän ennen keskiyötä Baba pyysi, että auttaisimme hänet vuoteeseen. Soraya ja minä nostimme hänen kätensä olkapäillemme ja kiedoimme kädet hänen selkänsä taakse. Kun laskimme hänet vuoteeseen, hän pyysi Sorayaa sammuttamaan yölampun. Sen jälkeen hän pyysi meitä kumartumaan ylleen ja suuteli kumpaistakin. ”Tuon ihan kohta morfiinia ja lasillisen vettä, kaka-jan”, Soraya sanoi. ”Ei tänä yönä”, Baba sanoi. ”Tänä yönä kipua ei ole.”
”Selvä”, Soraya sanoi. Hän veti huovan isäni ylle. Me suljimme oven. Baba ei enää herännyt.
Olen nähnyt mainoksia elokuvasta. Taisin valita kirjan puhtaasti sen takia, että joku jossain kaukana kilkatti kelloja kuin luin sen nimen. Enkä tosiaankaan pettynyt valintaani. Oman makuni tuntien tiedän, etten normaalisti olisi valinnut tällaista kirjaa. Yltiöromanttinen kirjallisuus puree parhaiten, kuitenkin draamalla, jännityksellä ja tragedialla maustettuna. Kylmästi kategoroituna tämä romaani hyppää aika monesta kohdasta ohi. Ehkä siksi se olikin niin hyvä. Realistinen kerronta ja tapa jolla kirjailija kuvailee sodan kauhuja jo aikuistuneen miehen näkökulmasta, on hyytävä. Minä-kertojana toimivan Amirin ajatukset tuon talven tapahtumista ja pitkästä matkasta tekonsa sovitukseen pysyvät hienosti kasassa.
Kritisoitavaa löytyy kuitenkin joka kirjasta, niin myös tästä. Hosseini on tyyliltään välillä ärsyttävyyteenkin asti dramaattinen. Kohtia ei kuitenkaan esiinny niin paljon, että ne suorastaan häiritsisivät lukemista. Myös afgaanisanasto on paikoin vaikeastiymmärrettävää, vaikkakin se tuo lisämausteen muutenkin realistiseen romaaniin. Kirjasta ei mielestäni mitenkään huomaa sen olevan esikoisromaani. Kieli on huolellista ja hyvää, adjektiiveja on käytetty herkullisen paljon. Huomaamattaan sitä kuvittelee silmissään jalopuusta veistetyn kiinalaisen nuken jolla on vinot ja kapeat silmät kuin bambunlehdet. Tai silmät, jotka näyttivät valon vaihtelun mukaan kullankeltaisilta, vihreiltä, jopa safiirinsinisiltä.
Kannesta ei ole paljoakaan sanottavaa. Kuvana on mielestäni tylsästikin käytetty leijaa pitelevää poikaa, jonka kasvot ovat leijan takana piilossa. Mielenkiintoa kuva ei herätä, eikä varsinkaan houkuttele lukemaan. Muiden maiden, muun muassa Yhdysvaltojen versiossa poika kurkkii kulman takaa. Ja johan mielikuvitus herää henkiin. Mitä poika katsoo? Miksei hän mene kulman taakse vaan jää piiloon? Ketä hän on?
Amirin sisäinen taistelu oikeasta ja väärästä on kutkuttavaa luettavaa. Itse lukiessani tunsin kutkuttavaa tarvetta kertoa edes jollekin, mitä Amir on tehnyt. Matka itseäänkurittavasta nuoresta pojasta itseään henkisesti rankaisevaan aikuiseen mieheen on pitkä. Se sisältää ihan aidon matkan unelmien Amerikasta muuttuneeseen Afganistaniin. Keskiaikaiselta, epäinhimilliseltä tuntuvat teot 2000-luvun maassa tuntuvat absurdeilta. Miten ihmisen julkinen häpäiseminen, kivitys, voi mitenkään kuulua tälle vuosisadalle. Tuntuu epäreilulta. Ja silti niin hyvältä, kun tietää, ettei tällaista suinkaan voi tapahtua rikkaissa länsimaissa.
”Sinun vuoksesi vaikka tuhat kertaa”, kuulin sanovani. Sen jälkeen käännyin ja juoksin. Pelkkä hymy, ei enempää. Se ei korjannut kaikkea kuntoon. Se ei korjannut yhtään mitään. Pelkkä hymy. Mitätön juttu. Puunlehti metsässä, säikähtäneen linnun lennosta lepattamaan jäänyt. Mutta minä otin sen vastaan. Avosylin. Sillä kevätkin sulattaa tullessaan lumen hiutale kerrallaan, ja ehkä minä näin juuri ensimmäisen hiutaleen sulamisen. Juoksin. Aikamies kiljuvan lapsilauman seassa. Mutten välittänyt. Juoksin tuulen puhaltaessa kasvoihini ja huulillani hymy, yhtä leveä kuin Panshirin laakso.
Juoksin.
Suosittelen kaikille niille tätä kirjaa, jotka kaipaavat jotain, mikä repäisee irti arjen satumaisuudesta kylmään todellisuuteen. Todella kaunis kirja, ehdottoman upea kertomus uskollisuudesta ja uskosta siihen, että kaikki kääntyy vielä parhain päin.
-Senni-
Alkuteos: The Kite Runner 2003
Suomennos: Erkki Jukarainen
Afganistanilais-amerikkalainen, ystävyydestä ja sen kestävyydestä aina kuolemaan asti kertova romaani
Sivuja: 348
Minusta tuli se mikä tänään olen kahdentoista vuoden ikäisenä eräänä kylmänä ja pilvisenä talvipäivänä vuonna 1975. Muistan tarkan hetken ja sen, miten kyyristelin murenevan savitiilimuurin takana ja kurkistelin kujalle jäätyneen puron tuntumassa. Siitä on kauan, mutta olen oppinut ajan myötä, ettei pidä paikkaansa että menneisyyden pystyisi hautaamaan. Menneisyys nimittäin kynsii tiensä maan alta esiin. Katsellessani taaksepäin tajuan, että olen kurkkinut sille tyhjälle kujalle viimeiset kaksikymmentäkuusi vuotta.
Jo syntymästään asti erottamattomat afganistalaispojat Amir ja Hassan ovat parhaita ystäviä. He tekevät kaiken yhdessä, kokevat mitä riemukkaimpia seikkailuja ja uhmaavat kaikkia yhteiskunnan sääntöjä -- Hassan on nimittäin isänsä Alin kanssa Amirin ja tämän isän palvelijoita. Kaiken järjen ja odotusten mukaisesti he siis eivät saisi olla, saati sitten leikkiä, yhdessä. Vaikeammaksi ystävyyden tekee vielä Hassanin kuuluminen eri kansaan, hazaroihin. Amirin ja Hassanin vuoden kohokohta on talvisen Kabulin ylle kohoava traditio, leijaturnajaiset. Pojat onnistuvat voittamaan taistelun leijakuninkuudesta, ja viimeinen putoava leija leijailee kaupungin yli. Hassan, Kabulin paras leijajahtaaja, pinkaisee leijan perään, hakeakseen sen ystävälleen ja herralleen. Samalla hetkellä kun Amir löytää Hassanin ja leijan, näkee hän jotain mikä muuttaa kaiken lopullisesti. Hassan raiskataan.
Kirjailija Khaled Hosseinin, Kabulissa syntyneen mutta Kaliforniassa varttuneen lääkärin, esikoisromaani Leijapoika on riipaiseva kertomus ystävyydestä, sen epäoikeudenmukaisuudesta ja lopullisesta sovituksesta. Romaanin päähenkilöinä toimivat afganistalaispojat Amir ja Hassan ovat kaikessa naiiviuudessaan herttaisen toiveikkaita tulevaisuudestaan. Heille kotimaan epävakaa tilanne, Neuvostoliiton ja myöhemmin talebanien miehitys on parhaimmillaan vain ohimenevää. Raunioituneet rakennukset ja rammat ihmiset ovat vain väliaikainen verho uuden, entistä ehomman Afganistanin edessä. Romaanin tarkka kuvaus talebanien julmasta hallinnosta on paikoin jopa niin yksityiskohtaista, että kaikki joukkotiedotusvälineiden antamat tiedot tuntuvat lähes sepitetyiltä. Hosseinia onkin ylistetty yksilön näkökulmasta tehdystä kuvauksesta, niin inhimillisen järkyttävä ja koskettava se on.
Afganistan jää taakse, kun Amir ja hänen isänsä -- jota Amir hellästi kutsuu nimellä Baba -- joutuvat maanpakoon ensin Pakistaniin ja sieltä myöhemmin Kaliforniaan. He aloittavat hitaasti rakentamaan uutta elämää köyhinä, mikä tuntuu vaikealta kaiken sen yltäkylläisyyden ja elämän vaivattomuuden jälkeen. Varsinkin Baba tuntuu sopeutuvan huonosti, osittain kielenkin takia. Amir sen sijaan pääsee yliopistoon, ja tapaa viehättävän afganistalaistytön, Sorayan. He rakastuvat, odottamatta ja yllättäen. Samaan aikaan Baba sairastuu vakavasti, ja tekee pojalleen viimeisen palveluksen, khastegar-matkan. Sorayan isä suostuu luovuttamaan tyttärensä käden ja niin ovat Amir ja Soraya kihloissa.
Vähän ennen keskiyötä Baba pyysi, että auttaisimme hänet vuoteeseen. Soraya ja minä nostimme hänen kätensä olkapäillemme ja kiedoimme kädet hänen selkänsä taakse. Kun laskimme hänet vuoteeseen, hän pyysi Sorayaa sammuttamaan yölampun. Sen jälkeen hän pyysi meitä kumartumaan ylleen ja suuteli kumpaistakin. ”Tuon ihan kohta morfiinia ja lasillisen vettä, kaka-jan”, Soraya sanoi. ”Ei tänä yönä”, Baba sanoi. ”Tänä yönä kipua ei ole.”
”Selvä”, Soraya sanoi. Hän veti huovan isäni ylle. Me suljimme oven. Baba ei enää herännyt.
Olen nähnyt mainoksia elokuvasta. Taisin valita kirjan puhtaasti sen takia, että joku jossain kaukana kilkatti kelloja kuin luin sen nimen. Enkä tosiaankaan pettynyt valintaani. Oman makuni tuntien tiedän, etten normaalisti olisi valinnut tällaista kirjaa. Yltiöromanttinen kirjallisuus puree parhaiten, kuitenkin draamalla, jännityksellä ja tragedialla maustettuna. Kylmästi kategoroituna tämä romaani hyppää aika monesta kohdasta ohi. Ehkä siksi se olikin niin hyvä. Realistinen kerronta ja tapa jolla kirjailija kuvailee sodan kauhuja jo aikuistuneen miehen näkökulmasta, on hyytävä. Minä-kertojana toimivan Amirin ajatukset tuon talven tapahtumista ja pitkästä matkasta tekonsa sovitukseen pysyvät hienosti kasassa.
Kritisoitavaa löytyy kuitenkin joka kirjasta, niin myös tästä. Hosseini on tyyliltään välillä ärsyttävyyteenkin asti dramaattinen. Kohtia ei kuitenkaan esiinny niin paljon, että ne suorastaan häiritsisivät lukemista. Myös afgaanisanasto on paikoin vaikeastiymmärrettävää, vaikkakin se tuo lisämausteen muutenkin realistiseen romaaniin. Kirjasta ei mielestäni mitenkään huomaa sen olevan esikoisromaani. Kieli on huolellista ja hyvää, adjektiiveja on käytetty herkullisen paljon. Huomaamattaan sitä kuvittelee silmissään jalopuusta veistetyn kiinalaisen nuken jolla on vinot ja kapeat silmät kuin bambunlehdet. Tai silmät, jotka näyttivät valon vaihtelun mukaan kullankeltaisilta, vihreiltä, jopa safiirinsinisiltä.
Kannesta ei ole paljoakaan sanottavaa. Kuvana on mielestäni tylsästikin käytetty leijaa pitelevää poikaa, jonka kasvot ovat leijan takana piilossa. Mielenkiintoa kuva ei herätä, eikä varsinkaan houkuttele lukemaan. Muiden maiden, muun muassa Yhdysvaltojen versiossa poika kurkkii kulman takaa. Ja johan mielikuvitus herää henkiin. Mitä poika katsoo? Miksei hän mene kulman taakse vaan jää piiloon? Ketä hän on?
Amirin sisäinen taistelu oikeasta ja väärästä on kutkuttavaa luettavaa. Itse lukiessani tunsin kutkuttavaa tarvetta kertoa edes jollekin, mitä Amir on tehnyt. Matka itseäänkurittavasta nuoresta pojasta itseään henkisesti rankaisevaan aikuiseen mieheen on pitkä. Se sisältää ihan aidon matkan unelmien Amerikasta muuttuneeseen Afganistaniin. Keskiaikaiselta, epäinhimilliseltä tuntuvat teot 2000-luvun maassa tuntuvat absurdeilta. Miten ihmisen julkinen häpäiseminen, kivitys, voi mitenkään kuulua tälle vuosisadalle. Tuntuu epäreilulta. Ja silti niin hyvältä, kun tietää, ettei tällaista suinkaan voi tapahtua rikkaissa länsimaissa.
”Sinun vuoksesi vaikka tuhat kertaa”, kuulin sanovani. Sen jälkeen käännyin ja juoksin. Pelkkä hymy, ei enempää. Se ei korjannut kaikkea kuntoon. Se ei korjannut yhtään mitään. Pelkkä hymy. Mitätön juttu. Puunlehti metsässä, säikähtäneen linnun lennosta lepattamaan jäänyt. Mutta minä otin sen vastaan. Avosylin. Sillä kevätkin sulattaa tullessaan lumen hiutale kerrallaan, ja ehkä minä näin juuri ensimmäisen hiutaleen sulamisen. Juoksin. Aikamies kiljuvan lapsilauman seassa. Mutten välittänyt. Juoksin tuulen puhaltaessa kasvoihini ja huulillani hymy, yhtä leveä kuin Panshirin laakso.
Juoksin.
Suosittelen kaikille niille tätä kirjaa, jotka kaipaavat jotain, mikä repäisee irti arjen satumaisuudesta kylmään todellisuuteen. Todella kaunis kirja, ehdottoman upea kertomus uskollisuudesta ja uskosta siihen, että kaikki kääntyy vielä parhain päin.
-Senni-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti