Intialainen yhteiskunnallinen romaani
Sivuja: 547
”Miksei hän pettäisi Saita?
Saita, joka ei osannut puhua muuta kuin englantia ja pidginhindiä - -Saita, joka ei osannut syödä sormin - - Saita, jonka mielestä oli rahvaanomaista panna öljyä tukkaan mutta joka pyyhki takapuolensa paperilla - -
Silti Gyan oli täysin varma, että Sai oli ylpeä omasta käytöksestään – hän teeskenteli häpeävänsä omaa vajavaista intialaisuuttaan, mutta juuri se kertoi hänen statuksestaan.”
Luostarikoulussa opiskellut Sai muuttaa isoisänsä luo Himalajalle jäätyään orvoksi. Hänen isoisänsä, tuomari Patel, elää vain kokkinsa ja Mutt-koiransa kanssa. Eläminen Himalajalla ei enää ole leppoisaa, kun kansallismieliset nepalilaiset nousevat kapinaan. Toisella puolella Maapalloa kokin poika, Biju, tavoittelee unelmaansa New Yorkissa. Laittomana siirtolaisena pysyvä työ on mahdottomuus, eikä kaikki mene niin kuin elokuvissa.
Desain kirja Menetyksen perintö on kirjailijan toinen kirja ja voitti vuonna 2006 Booker-palkinnon. Valitsin kirjan, koska se kertoi minulle aivan tuntemattomasta kulttuurista: Intian kulttuurista. Pientä pohjustusta minulla kuitenkin oli: Slummien miljonääri. Surullinen totuus tuli tässäkin teoksessa esille: intialaisten tulo- ja kastierot ovat suuret. Se, että tuomari nukkui peittonaan pöytäliina, teki minut erittäin surulliseksi, ja halusin vain lähteä Intiaan ja viedä mukanani Ikean lakanoita ja peittoja. Se, miten niin vähällä he saivat aikaan niin paljon, oli koskettavaa. Itse kirja oli hieman sekava: menneisyydestä hypättiin nykyaikaan, ja toisin päin. Ei välillä tiennyt missä mentiin ja milloin mentiin. Juoni oli hieman yksinkertainen: talo ryöstettiin ja ryöstäjät saatiin selville, eikä loppuratkaisua ymmärtänyt – kirjassa ei oikeastaan edes ollut loppuratkaisua.
Kirjassa vanha ja uusi intialainen kulttuuri kohtaavat: vanha kulttuuri halveksii uutta, ja toisin päin. Länsimaistuneet uuden sukupolven edustajat syövät haarukoilla ja veitsillä, puhuivat englantia eivätkä ole taikauskoisia. Uuden sukupolven edustajat käyttävät tekniikan laitteita ja matkustavat Intiasta pois. Vanhan sukupolven edustajat asuvat hökkeleissään, puhuvat hindiä ja syövät käsin. Vanhan sukupolven edustajat jäävät Intiaan eivätkä ymmärtäneet länsimaisen koulutuksen tarvetta – mitä he sillä muka tekisivät? Kirjassa tämä ristiriita näkyy kaikkialla: kaupoissa, kirjastossa, ravintoloissa sekä Sain ja hänen yksityisopettajansa, rakastajansa, Gyanin suhteessa. Nepalilainen vanhan kulttuurin edustajan ja länsimaistuneen uuden kulttuurin edustajan suhde on ongelmia täynnä.
Kokin pojan Bijun seikkailut New Yorkissa eivät osoittautuneet siksi, mitä Biju odotti. Hän luuli, että Yhdysvallat olisi mahdollisuuksien maa, mutta se ei ole – ainakaan laittomalle siirtolaiselle. Kirja kuvaa erittäin hyvin, miten Biju ja muut muiden kulttuurin edustajat koettavat pärjätä länsimaisessa kulttuurissa. Jotenkin kulttuurien rikkaus katoaa: Bijun kaveri Lähi-idästä, Saeed, nai New Yorkissa amerikkalaisen naisen ja aloittaa yhteisen – amerikkalaisen – elämän vaimonsa kanssa. Tuomari Patel puuteroi naamansa valkoisella ja vaaleanpunaisella opiskellessaan Englannissa, jotta näyttäisi edes hieman enemmän länsimaiselta, ja häpeää sivistymätöntä vaimoaan. Hän saa englantilaisen nimenkin, James, eikä moni kutsu häntä Jemubhaiksi.
Menetyksen perintö tuo esille sen surullisen maailmanlaajuisen asian: jos vieraat kulttuurit eivät tule toimeen, toinen niistä katoaa. Suomessa saamelaisten kulttuuri, Amerikoissa intiaanien kulttuurit, Australiassa aboriginaalien kulttuuri ja Afrikassa heimokulttuurit ovat niin minimaaliset, että jotkut voisivat jopa uskaltaa väittää niiden olevan tuhoutuneen. Mutta onko se valtakulttuurien syytä? Ehkäpä ihmiset pyrkivät olemaan tuomarin Patelin lailla osa valtakulttuuria ja näin unohtavat omat opit? Menetyksen perinnössä tämä menetys on suuri ja erittäin vaikutusvaltainen. Itse en ole Intiassa käynyt, joten en voi sanoa, millainen tilanne uudella ja vanhalla kulttuurilla on, mutta aika varmasti uskon uuden länsimaisen kulttuurin ottaneen vallan.
”Miksei hän pettäisi Saita?
Saita, joka ei osannut puhua muuta kuin englantia ja pidginhindiä - -Saita, joka ei osannut syödä sormin - - Saita, jonka mielestä oli rahvaanomaista panna öljyä tukkaan mutta joka pyyhki takapuolensa paperilla - -
Silti Gyan oli täysin varma, että Sai oli ylpeä omasta käytöksestään – hän teeskenteli häpeävänsä omaa vajavaista intialaisuuttaan, mutta juuri se kertoi hänen statuksestaan.”
Luostarikoulussa opiskellut Sai muuttaa isoisänsä luo Himalajalle jäätyään orvoksi. Hänen isoisänsä, tuomari Patel, elää vain kokkinsa ja Mutt-koiransa kanssa. Eläminen Himalajalla ei enää ole leppoisaa, kun kansallismieliset nepalilaiset nousevat kapinaan. Toisella puolella Maapalloa kokin poika, Biju, tavoittelee unelmaansa New Yorkissa. Laittomana siirtolaisena pysyvä työ on mahdottomuus, eikä kaikki mene niin kuin elokuvissa.
Desain kirja Menetyksen perintö on kirjailijan toinen kirja ja voitti vuonna 2006 Booker-palkinnon. Valitsin kirjan, koska se kertoi minulle aivan tuntemattomasta kulttuurista: Intian kulttuurista. Pientä pohjustusta minulla kuitenkin oli: Slummien miljonääri. Surullinen totuus tuli tässäkin teoksessa esille: intialaisten tulo- ja kastierot ovat suuret. Se, että tuomari nukkui peittonaan pöytäliina, teki minut erittäin surulliseksi, ja halusin vain lähteä Intiaan ja viedä mukanani Ikean lakanoita ja peittoja. Se, miten niin vähällä he saivat aikaan niin paljon, oli koskettavaa. Itse kirja oli hieman sekava: menneisyydestä hypättiin nykyaikaan, ja toisin päin. Ei välillä tiennyt missä mentiin ja milloin mentiin. Juoni oli hieman yksinkertainen: talo ryöstettiin ja ryöstäjät saatiin selville, eikä loppuratkaisua ymmärtänyt – kirjassa ei oikeastaan edes ollut loppuratkaisua.
Kirjassa vanha ja uusi intialainen kulttuuri kohtaavat: vanha kulttuuri halveksii uutta, ja toisin päin. Länsimaistuneet uuden sukupolven edustajat syövät haarukoilla ja veitsillä, puhuivat englantia eivätkä ole taikauskoisia. Uuden sukupolven edustajat käyttävät tekniikan laitteita ja matkustavat Intiasta pois. Vanhan sukupolven edustajat asuvat hökkeleissään, puhuvat hindiä ja syövät käsin. Vanhan sukupolven edustajat jäävät Intiaan eivätkä ymmärtäneet länsimaisen koulutuksen tarvetta – mitä he sillä muka tekisivät? Kirjassa tämä ristiriita näkyy kaikkialla: kaupoissa, kirjastossa, ravintoloissa sekä Sain ja hänen yksityisopettajansa, rakastajansa, Gyanin suhteessa. Nepalilainen vanhan kulttuurin edustajan ja länsimaistuneen uuden kulttuurin edustajan suhde on ongelmia täynnä.
Kokin pojan Bijun seikkailut New Yorkissa eivät osoittautuneet siksi, mitä Biju odotti. Hän luuli, että Yhdysvallat olisi mahdollisuuksien maa, mutta se ei ole – ainakaan laittomalle siirtolaiselle. Kirja kuvaa erittäin hyvin, miten Biju ja muut muiden kulttuurin edustajat koettavat pärjätä länsimaisessa kulttuurissa. Jotenkin kulttuurien rikkaus katoaa: Bijun kaveri Lähi-idästä, Saeed, nai New Yorkissa amerikkalaisen naisen ja aloittaa yhteisen – amerikkalaisen – elämän vaimonsa kanssa. Tuomari Patel puuteroi naamansa valkoisella ja vaaleanpunaisella opiskellessaan Englannissa, jotta näyttäisi edes hieman enemmän länsimaiselta, ja häpeää sivistymätöntä vaimoaan. Hän saa englantilaisen nimenkin, James, eikä moni kutsu häntä Jemubhaiksi.
Menetyksen perintö tuo esille sen surullisen maailmanlaajuisen asian: jos vieraat kulttuurit eivät tule toimeen, toinen niistä katoaa. Suomessa saamelaisten kulttuuri, Amerikoissa intiaanien kulttuurit, Australiassa aboriginaalien kulttuuri ja Afrikassa heimokulttuurit ovat niin minimaaliset, että jotkut voisivat jopa uskaltaa väittää niiden olevan tuhoutuneen. Mutta onko se valtakulttuurien syytä? Ehkäpä ihmiset pyrkivät olemaan tuomarin Patelin lailla osa valtakulttuuria ja näin unohtavat omat opit? Menetyksen perinnössä tämä menetys on suuri ja erittäin vaikutusvaltainen. Itse en ole Intiassa käynyt, joten en voi sanoa, millainen tilanne uudella ja vanhalla kulttuurilla on, mutta aika varmasti uskon uuden länsimaisen kulttuurin ottaneen vallan.
-Mariella-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti