Kustantaja: Gummerus 1999Haitilainen romaani
229 sivua
"'Uuden sukupolven tytöillä on todella vaikeaa’, hän aloitti. ’Teidän täytyy valita joko todella vanhanaikaisista haitilaisista tai uuden sukupolven haitilaisista. Vanhanaikaiset eivät ole mitään helmiä. He panevat naisen laittamaan pisankeja ja riisiä ja papuja eivätkä koskaan suostu syömään lasagnea. Uuden sukupolven ongelma on, että moni heistä ei enää tunne olevansa sidottu suvun kunniaan. He eivät halua lääkäreiksi eivätkä insinööreiksi, he haluavat ajaa taksia ja tienata nopeasti.’”
Eri sukupolvien yhteiselo ajanmukaisella tavalla ei ole niin helppoa kuin voisi kuvitella. Köyhästä, vähemmän kehittyneestä maasta, kertaheitolla muuttaminen Yhdysvaltoihin ei ole helppoa Sophielle. Haitissa elämä on kohdellut Sophieta silkkihansikkain, hän ei tiedä niinkään maailman tapahtumista tai kehittymisestä verrattuna Haitiin, vaan on juurtunut omaan arkeensa tante Atien kanssa. USA:ssa hän kohtaa niin kielimuurin, kuin äitinsä, jonka hän on tavannut viimeksi pienenä vauvana. Mukautuminen yhteen muottiin ei ole aina kaikkien osapuolien kannalta niin kivutonta. Ajan kuluessa Sophien täyttää tyhjyys. Menneisyys aukenee hänelle pala palalta, jollaista hän ei ikinä olisi voinut kuvitellakaan.
Sophien palaaminen äitinsä luokse on kuin vanhoja haavoja revittäisiin taas auki. Vaikka äiti tekeekin sen omasta tahdostaan, se ei ole helppoa. Niin paljon kun pieni Sophie ei ollut vielä kokenut, hän joutui kokemaan tahtomattaan. Taakka, jota hän kantaa on liian raskas kannettavaksi. Sellainen tyhjyys joka valtaa ihmisen aina tietyn väliajan välein, valtasi minut useasti lukiessani tätä kirjaa. Kun jotain ei saa tehdä (äärimmillään jopa lain puitteissakaan) mitä haluaisi, se ei todellakaan ole helposti ymmärrettävä asia nykyaikana. Länsimaissa meillä on nykyään paljon vapauksia, jolloin hankaloituu muiden kulttuurien ja kansojen ymmärtäminen. Miltä se tuntuu, kun joku rajoittaa elämääsi? Varsinkin kun rajoittava tekijä voi olla perinne tai oma läheisen sanoma. Sophie pelkäsi koko ajan sitä, että tekisi jotain muiden häntä ylemmällä tasolla olevien (kuten äidin, isoäidin) mielestä väärin, mikä sai hänet lähes lopettamaan elämisen. Hän sulkeutui omaan kuoreensa, eikä ollut valmis tekemään uhrauksia. Kun hän teki yhden poikkinaisen teon, se sulki hänet syvemmin kuoreensa, ja aiheutti pidempiaikaisia ongelmia.
Vanhempien kunnian säilyttäminen on lähes elämääkin tärkeämpi tehtävä elämässä. Kun rajoittava tekijä on neitsyys,ja joka varmistetaan aina fyysisesti, nuoren kehittyvän tytön itsetunto on pahassa vaarassa rakoilla. Täysi-ikäisyyteen asti ja siitä eteenpäinkin jatkuva holhoaminen ja vapauksien rajoittaminen ei ole kenellekään varmasti hyväksi, siksi Sophien yksi poikkeut tiukkojen, joskus jopa äänettömien sääntöjen polulta ovat mielestäni oikein. Kenenkään ei tarvitse juuttua muottiin, vaan asioita täytyy tehdä joskus niin, miltä itsestään tuntuu. Helppoa se ei ole. Kirjastakin huomaa sen, että vain vahvat selviävät, mutta kukaan ei pärjää kokonaan ilman apua. Jos sisältä kaikki ei ole kunnossa, on mahdotonta näyttää ulospäin täysin terveeltä. Haitilaisen ensimmäisen sukupolven siirtyminen samalle tasolle muun maailman kanssa ei ole kivutonta, eikä tule jatkossakaan olemaan – muttei se ole myöskään mahdotonta.
”Seuraavana aamuna menin hölkkäämään tietä pitkin, hautausmaan poikki ja sitten kukkuloille. Aurinko oli jo kuivannut osan edellisyön ripottelun jättämistä lätäköistä. Matkan varrella ihmiset tuijottivat minua kummastunut ilme kasvoilla. Näinkö tytöille käy, kun he poistuvat tästä paikasta? Heistä tulee niin säikkyjä että he juoksevat tuulispäänä pakoon olematonta.”
Eri sukupolvien yhteiselo ajanmukaisella tavalla ei ole niin helppoa kuin voisi kuvitella. Köyhästä, vähemmän kehittyneestä maasta, kertaheitolla muuttaminen Yhdysvaltoihin ei ole helppoa Sophielle. Haitissa elämä on kohdellut Sophieta silkkihansikkain, hän ei tiedä niinkään maailman tapahtumista tai kehittymisestä verrattuna Haitiin, vaan on juurtunut omaan arkeensa tante Atien kanssa. USA:ssa hän kohtaa niin kielimuurin, kuin äitinsä, jonka hän on tavannut viimeksi pienenä vauvana. Mukautuminen yhteen muottiin ei ole aina kaikkien osapuolien kannalta niin kivutonta. Ajan kuluessa Sophien täyttää tyhjyys. Menneisyys aukenee hänelle pala palalta, jollaista hän ei ikinä olisi voinut kuvitellakaan.
Sophien palaaminen äitinsä luokse on kuin vanhoja haavoja revittäisiin taas auki. Vaikka äiti tekeekin sen omasta tahdostaan, se ei ole helppoa. Niin paljon kun pieni Sophie ei ollut vielä kokenut, hän joutui kokemaan tahtomattaan. Taakka, jota hän kantaa on liian raskas kannettavaksi. Sellainen tyhjyys joka valtaa ihmisen aina tietyn väliajan välein, valtasi minut useasti lukiessani tätä kirjaa. Kun jotain ei saa tehdä (äärimmillään jopa lain puitteissakaan) mitä haluaisi, se ei todellakaan ole helposti ymmärrettävä asia nykyaikana. Länsimaissa meillä on nykyään paljon vapauksia, jolloin hankaloituu muiden kulttuurien ja kansojen ymmärtäminen. Miltä se tuntuu, kun joku rajoittaa elämääsi? Varsinkin kun rajoittava tekijä voi olla perinne tai oma läheisen sanoma. Sophie pelkäsi koko ajan sitä, että tekisi jotain muiden häntä ylemmällä tasolla olevien (kuten äidin, isoäidin) mielestä väärin, mikä sai hänet lähes lopettamaan elämisen. Hän sulkeutui omaan kuoreensa, eikä ollut valmis tekemään uhrauksia. Kun hän teki yhden poikkinaisen teon, se sulki hänet syvemmin kuoreensa, ja aiheutti pidempiaikaisia ongelmia.
Vanhempien kunnian säilyttäminen on lähes elämääkin tärkeämpi tehtävä elämässä. Kun rajoittava tekijä on neitsyys,ja joka varmistetaan aina fyysisesti, nuoren kehittyvän tytön itsetunto on pahassa vaarassa rakoilla. Täysi-ikäisyyteen asti ja siitä eteenpäinkin jatkuva holhoaminen ja vapauksien rajoittaminen ei ole kenellekään varmasti hyväksi, siksi Sophien yksi poikkeut tiukkojen, joskus jopa äänettömien sääntöjen polulta ovat mielestäni oikein. Kenenkään ei tarvitse juuttua muottiin, vaan asioita täytyy tehdä joskus niin, miltä itsestään tuntuu. Helppoa se ei ole. Kirjastakin huomaa sen, että vain vahvat selviävät, mutta kukaan ei pärjää kokonaan ilman apua. Jos sisältä kaikki ei ole kunnossa, on mahdotonta näyttää ulospäin täysin terveeltä. Haitilaisen ensimmäisen sukupolven siirtyminen samalle tasolle muun maailman kanssa ei ole kivutonta, eikä tule jatkossakaan olemaan – muttei se ole myöskään mahdotonta.
”Seuraavana aamuna menin hölkkäämään tietä pitkin, hautausmaan poikki ja sitten kukkuloille. Aurinko oli jo kuivannut osan edellisyön ripottelun jättämistä lätäköistä. Matkan varrella ihmiset tuijottivat minua kummastunut ilme kasvoilla. Näinkö tytöille käy, kun he poistuvat tästä paikasta? Heistä tulee niin säikkyjä että he juoksevat tuulispäänä pakoon olematonta.”
-Anniina-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti