David Hewson: Kuoleman vuodenaika

Kustantaja: Moreeni 2010
Alkuteos : A Season for the Dead 2003
Suomennos: Anna Jalonen
Kansi: Mirja Nuutinen
Ulkomainen rikosromaani, Italia / Vatikaani
Sivuja: 473

Lämpöaallosta kärsivässä Roomassa asuva entinen yliopisto-opettaja Sara Farnese istuu pöytänsä ääressä Vatikaanin kirjastossa, kun professori Stefano Rinaldi saapuu naisen luo ase kädessään. Professori levittää pöydälle nyljetyn ihmisen nahan ja kertoo Saralle marttyyrien veren olevan kirkon siemen. Aseellisesta miehestä huolestuneet vartijat ampuvat tämän ja näin saa alkunsa erikoisten murhien sarja, joka jollain tapaa liittyy varhaiskristillisiin marttyyrilegendoihin.

Näitä tapahtumia ryhtyy tutkimaan 27-vuotias roomalaispoliisi Nic Costa yhdessä uuden työparinsa Luca Rossin kanssa. Nuori Costa on poliisinammatissaan aloittelija, jonka sinisilmäisyys kismittää hänen työpariaan. Ajan myötä työtoverusten välit paranevat ja yhteistyö alkaa sujua. Poliisilaitoksen johtaja Falcone valvoo ankarasti murhasarjan tutkintaa eikä pelkää antaa kritiikkiä, kun sen aika on. Murhien ratkaisuun oman näkemyksensä tapahtumien kulusta tuo myös patologi Teresa Lupo.

Itse en ole suuri rikosromaanien ystävä, en ole aiemmin tämän tyylisiä kirjoja lukenutkaan. Vaikka kirjallisuudenlaji ei olekaan minulle tuttu, oli tässä kirjassa jotain erityistä. David Hewsonin rikosromaani Kuoleman vuodenaika kertoo synkän nykyaikaan sijoittuvan tarinan, jossa nykyajan hedonistiset arvot korostuvat. Juonensa ja tapahtumapaikkojensa perusteella Hewsonin teos on helposti rinnastettavissa Dan Brownin teokseen Enkelit ja demonit. Kirjassa keskeistä on murhien ja rikostutkimusten lisäksi Caravaggion maalaustaide, jonka teokset varhaiskristillisten marttyyrien kuolemista ovat kirjassa tärkeitä murhien kannalta. Hewson esittelee kirjassaan myös Rooman kirkkoja sekä nähtävyyksiä. Tapahtumapaikka murhille on outo, mutta mielenkiintoinen: uskonnollisesti tärkeiltä seuduilta alkaa löytyä ruumiita. Rikospaikat saavat kirjan erottumaan edukseen. Itse kiinnostuin kirjasta, sillä kristinusko on minulle tärkeä asia ja sen historiasta sai tietää tämän kirjan kautta.

Kirjoittaja on tehnyt kirjaansa juonen, joka etenee ajoittain melko epäselvästi, sillä tarinaa kerrotaan eteenpäin parhaimmillaan jopa neljän eri tapahtuman kautta, tämän ansiosta on välillä vaikea saada selvää tapahtumista varsinkin kun on ensikertoja lukemassa rikosromaania. Ajoittain tapahtumat siirtyvät Rooman vilinästä yhtäkkiä erään Vatikaanin kardinaalin elämänkertaan. Hewson on kuitenkin onnistunut luomaan tarinasta niin jännittävän ja koukuttavan, että kirjaa ei haluaisi laskea käsistään lainkaan. Kirjasta saa lukemisen jälkeen sellaisen kuvan, että sitä on väkisin venytetty hieman pidemmäksi, sillä murhaaja paljastuu kirjan puoliväliin mennessä, mutta siitä huolimatta murhaajan jahtaaminen vaikuttaa kestävän todella kauan. Tämä haittaa hieman lukukokemusta, sillä kun murhaajan jo tietää ja hänen tekosiaan seuraa, ei kirja tunnu enää niin mysteeriseltä. Koin itse myös loppuratkaisun suureksi pettymykseksi, sillä ratkaisevat hetket oli kuvailtu niin niukkasanaisesti, että tapahtumienkulusta ei voinut saada varmuutta, itse olisin odottanut, että asiat olisivat selkiintyneet hieman paremmin, mutta kirja saattoi olla kokeneemmille kyseisen kirjallisuuslajin lukijoille. Loppuratkaisun kerronta saattoi myös osoittautua Hewsonin heikkoudeksi kirjailijana. Kirja ei enää loppuratkaisultaan seuraa sille ominaista tarkasti kertovaa ja kuvailevaa linjaa, mikä osaltaan pilaa lukukokemusta, tosin on syytä muistaa, että avoin ratkaisu on ominaista tietyille rikosromaaneille.

Juonen ajoittaisesta epäselvyydestä huolimatta Kuoleman vuodenaika on erittäin mielenkiintoinen ja jännittävä rikosromaani. Kirjassa tapahtuu jatkuvasti ja sen takia kirjaa ei ole helppo laskea käsistään, jatkuvasti jokin uusi tapahtuma herättää lukijan mielenkiinnon, murhat eivät rajoitu vain yhteen murhaan kuten tietyissä rikosromaaneissa, monet surmat saavat kirjan kiinnostamaan enemmän ja lopulta tämä pelastaa kirjan, sillä näin pitkä rikosromaani menettäisi kiinnostavuutensa heti, jos murhia olisi vain yksi. Ensimmäistä rikosromaania lukeneelle on kirja hyvä tapa aloittaa rikosromaanien lukeminen, sillä lukemisinnon ei ainakaan pitäisi kaatua kirjan tylsyyteen. Kirja on myös sopiva historiasta kiinnostuneille, sillä varhaiskristillistä historiaa käydään kirjassa läpi. Kirjasta saattavat myös nauttia väkivallan ystävät, sillä murhat on kuvattu kirjassa erittäin tarkasti.

Kirjan traagisuudesta huolimatta se oli sivistävä kirja. Rooman nähtävyydet alkoivat kiinnostaa kirjan tapahtumien perusteella aina kirkkoja myöten.  Caravaggion maalauksia tuli myös etsittyä internetin avustuksella kirjan loppuun lukemisen jälkeen. Maalausten tietäminen ei ole ratkaiseva tekijä kirjasta nauttimisen kannalta, mutta ei siitä ole haittaakaan. Kaikesta huolimatta kirja on miellyttävä lukukokemus ja sopii hyvin kaikille rikosromaaneista kiinnostuneille, mutta toki myös ne, jotka eivät ole rikosromaaneista kiinnostuneet, kuten allekirjoittanut, saattavat hyvinkin kiinnostua kirjasta. 

-Oskari-