Kustantaja: OtavaPietariin sijoittuva rikosromaani, kirjailija englantilainen
Sivuja: 365
Samassa hän näki edessään miehen, jonka hartiat olivat lysyssä ja pää kenossa. Aivan kuin mies olisi odottanut häntä.. - - Jalat olivat tervatuissa saappaissa, joiden kärjet riippuivat vain tuuman korkeudella valkoisesta maasta. Mies oli kuin hullunkurinen tanssija, joka oli jähmettynyt kesken piruetin.
”´Siis vuonna -56?´ hän kysyi hajamielisesti.” Kysymyksessä ei ole kuitenkaan 1950-luku, vaan dekkari sijoittuu 1860-luvun Pietariin. Dekkarissa vanha nainen löytää Petrovskin puistosta kaksi ruumista, ja tapauksen saa käsiteltäväkseen poliisitarkastaja Porfiri Petrovits. Petrovits on Morriksen lainaama henkilö Fjodor Dostojevskin romaanista Rikos ja rangaistus.
Kirjassa ilmenee vahvasti 1800-luvun venäläinen kulttuuri. Maan johtajana on tsaari, tosin kirjassa häntä käsitellään hyvin kaukaisena henkilönä. Tsaarin alapuolella on säätyihin jakautunut kansa, esimerkiksi aateliset, papisto ja tavalliset ihmiset. Köyhimmät joutuvat asumaan vuokralla ja nälkäisinäkin, jos vuokriaan ei saa maksettua. Pietarin arkeen kuuluvat myös he, jotka joulukuinen pakkanen vie mukanaan.
Juridinen uskottavuus ja muut oikeudet jakautuvat säätyjen mukaan: ”´Kuten hyvin tiedätte, laissa sanotaan, että todistajan yhteiskunnallisella asemalla on merkitystä arvioitaessa hänen lausuntonsa luotettavuutta. Jos todistajana on ruhtinas, sitä ei voi sivuuttaa olankohautuksella.´” Ehkä tästä johtuen kestää hetken, ennen kuin poliisi saa tiedon puiston ruumiista. Tavalliset ihmiset eivät halunneet ilmoittaa asiasta siinä pelossa, että he joutuisivat osallisiksi tapaukseen ja ehkä syytetyiksi. Aikaisemmin kirjassa oltiin juuri epäilty köyhää naista varkaaksi, vaikka hänelle oli annettu ne rahat, joita väitettiin varastetuiksi.
Tapa, jolla ihmiset puhuttelevat toisiaan, on hienoa ja kohteliasta, mutta nykypäivänä tyyli kuulostaa lähinnä hupaisalta: ”´Ja ellen ole aivan erehtynyt, minulla on kunnia puhutella niitä kahta herraa, jotka asustavat Anna Alexandrovna Ivolginan talossa, toisin sanoen Osip Maksimovitsia ja Vadim Vasiljevitsia.´” Lainauksesta ilmenee myös Ivolginan tapauksessa venäläisen henkilön koko nimi. Ensimmäinen osa on tietenkin etunimi ja viimeisin ilmeisesti sukunimi. Keskimmäinen osa muodostuu isän nimestä. Kun ihmiset keskustelevat kirjassa, he käyttävät useimmiten kahta ensimmäistä osaa tai sitten pelkästään sukunimeä. Nimiin ja puhetapoihin liittyvät yksityiskohdat tekevät mielestäni kirjasta uskottavamman ja ovat siksi tärkeä osa kirjaa. Myös henkilöiden vaatetusta kuvataan tarkasti venäläisillä termeillä.
Kirjan monissa dialogeissa mainitaan sen ajan venäläisyyteen liittyviä ominaisuuksia: ”´Minä olen venäläinen, Porfiri Petrovits. Totta kai minä pelaan uhkapelejä.´” Oleellisempaa on ominaisuus, joka liittyy itse kirjan ratkaisuun. Siinä venäläiset todella uskovat sielun olemassaoloon, ja oman sielun voi jopa myydä. Usko sieluun vaikuttaa murhaajankin toimiin. Lukija voi pitää kirjan sisältämiä tietoja venäläisyydestä faktoina, koska kirjailijalla on ollut apuna Pietarin historiallisen seuran edustaja, muuten englantilaisen kirjoittama teksti ei välttämättä olisi uskottava.
Morris on onnistunut hienosti tavoitteessaan kuvata samaa henkilöä ja paikkaa kuin Dostojevski. Romaanissa on kuvattu tarkasti venäläistä kulttuuria täyttäen samalla rikosromaanin tärkeimpiä juonenkäänteitä: rikos, tutkimus ja ratkaisu, joka käsitellään yksityiskohtaisesti
-Juhani-
Samassa hän näki edessään miehen, jonka hartiat olivat lysyssä ja pää kenossa. Aivan kuin mies olisi odottanut häntä.. - - Jalat olivat tervatuissa saappaissa, joiden kärjet riippuivat vain tuuman korkeudella valkoisesta maasta. Mies oli kuin hullunkurinen tanssija, joka oli jähmettynyt kesken piruetin.
”´Siis vuonna -56?´ hän kysyi hajamielisesti.” Kysymyksessä ei ole kuitenkaan 1950-luku, vaan dekkari sijoittuu 1860-luvun Pietariin. Dekkarissa vanha nainen löytää Petrovskin puistosta kaksi ruumista, ja tapauksen saa käsiteltäväkseen poliisitarkastaja Porfiri Petrovits. Petrovits on Morriksen lainaama henkilö Fjodor Dostojevskin romaanista Rikos ja rangaistus.
Kirjassa ilmenee vahvasti 1800-luvun venäläinen kulttuuri. Maan johtajana on tsaari, tosin kirjassa häntä käsitellään hyvin kaukaisena henkilönä. Tsaarin alapuolella on säätyihin jakautunut kansa, esimerkiksi aateliset, papisto ja tavalliset ihmiset. Köyhimmät joutuvat asumaan vuokralla ja nälkäisinäkin, jos vuokriaan ei saa maksettua. Pietarin arkeen kuuluvat myös he, jotka joulukuinen pakkanen vie mukanaan.
Juridinen uskottavuus ja muut oikeudet jakautuvat säätyjen mukaan: ”´Kuten hyvin tiedätte, laissa sanotaan, että todistajan yhteiskunnallisella asemalla on merkitystä arvioitaessa hänen lausuntonsa luotettavuutta. Jos todistajana on ruhtinas, sitä ei voi sivuuttaa olankohautuksella.´” Ehkä tästä johtuen kestää hetken, ennen kuin poliisi saa tiedon puiston ruumiista. Tavalliset ihmiset eivät halunneet ilmoittaa asiasta siinä pelossa, että he joutuisivat osallisiksi tapaukseen ja ehkä syytetyiksi. Aikaisemmin kirjassa oltiin juuri epäilty köyhää naista varkaaksi, vaikka hänelle oli annettu ne rahat, joita väitettiin varastetuiksi.
Tapa, jolla ihmiset puhuttelevat toisiaan, on hienoa ja kohteliasta, mutta nykypäivänä tyyli kuulostaa lähinnä hupaisalta: ”´Ja ellen ole aivan erehtynyt, minulla on kunnia puhutella niitä kahta herraa, jotka asustavat Anna Alexandrovna Ivolginan talossa, toisin sanoen Osip Maksimovitsia ja Vadim Vasiljevitsia.´” Lainauksesta ilmenee myös Ivolginan tapauksessa venäläisen henkilön koko nimi. Ensimmäinen osa on tietenkin etunimi ja viimeisin ilmeisesti sukunimi. Keskimmäinen osa muodostuu isän nimestä. Kun ihmiset keskustelevat kirjassa, he käyttävät useimmiten kahta ensimmäistä osaa tai sitten pelkästään sukunimeä. Nimiin ja puhetapoihin liittyvät yksityiskohdat tekevät mielestäni kirjasta uskottavamman ja ovat siksi tärkeä osa kirjaa. Myös henkilöiden vaatetusta kuvataan tarkasti venäläisillä termeillä.
Kirjan monissa dialogeissa mainitaan sen ajan venäläisyyteen liittyviä ominaisuuksia: ”´Minä olen venäläinen, Porfiri Petrovits. Totta kai minä pelaan uhkapelejä.´” Oleellisempaa on ominaisuus, joka liittyy itse kirjan ratkaisuun. Siinä venäläiset todella uskovat sielun olemassaoloon, ja oman sielun voi jopa myydä. Usko sieluun vaikuttaa murhaajankin toimiin. Lukija voi pitää kirjan sisältämiä tietoja venäläisyydestä faktoina, koska kirjailijalla on ollut apuna Pietarin historiallisen seuran edustaja, muuten englantilaisen kirjoittama teksti ei välttämättä olisi uskottava.
Morris on onnistunut hienosti tavoitteessaan kuvata samaa henkilöä ja paikkaa kuin Dostojevski. Romaanissa on kuvattu tarkasti venäläistä kulttuuria täyttäen samalla rikosromaanin tärkeimpiä juonenkäänteitä: rikos, tutkimus ja ratkaisu, joka käsitellään yksityiskohtaisesti
-Juhani-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti